Tähän on koottu Suomussalmen Kiannankylässä sijaitsevan Keträn taloon ja sen asukkaisiin liittyviä tarinoita. Osa jutuista on julkaistu aikaisemmin Ylä-Kainuu -lehdessä.
Tervansoutu Kiehimään 1918 Kirjoittanut Marita Strand os. Tolonen
Isosetäni Jaakko Tolonen (1900-1987) istui viihtyisässä hirsipirtissään Mustassaniemessä. Ikkunoista näkyi Ylä-Kiannan kaunis järvimaisema tuttuine apajapaikkoineen, ja Linnansalmen uuden sillan kumisevat äänet kantautuivat vaimeina lahden yli. Jaakko-setä syntyi Kiannan Keträssä 2. päivä tammikuuta 1900, ja oli ehtinyt nuoruudessaan kokea tervanpolton eri vaiheet sekä tervansoudut koskenlaskuineen.
”Olihan se nuoresta miehestä mukava homma, kun ensimmäisen kerran pääsi tervan soutuun. Se oli vuosi -18 ja minä olin 18-vuotias. Toisena soutajana oli Anni-sisko, minua neljä vuotta vanhempi, ja perää piti Mannis-Jussi Huutoniemeltä. Siinä oli koko laivan miehistö. Jussi oli kokenut venemies ja osasi koskiakin laskea,” kertoi Jaakko ja jatkoi:
”Van jos alusta asti kerrotaan, niin koko savotta petäjien koloamisesta valamiiksi tervaksi saattoi kestää kuusikin vuotta. Aina piti olla kolottuja männiköitä pihkottumassa tuleviksi vuosiksi. Syksyllä sulan aikana nostettiin tervaksiset juurakot ja ajettiin ne läjään. Talavella, kun hevosella pääsi, ne laahkuttiin elikkä särettiin isoiksi laahkuiksi. Kevätpuolella ne särettiin pikkusäröiksi. Joo, se oli mutkikasta hommaa.”
Joka vuosi valmistettiin myös kymmeniä tervatynnyreitä. Niiden koko ja tekotapa oli tarkkaan määrätty, että ne kestivät laivauksen ja merenkäynnin.
Jaakon isä, Keträn Kalle Tolonen oli hautalotnikka eli mestari, joka johti tervahaudan ladontaa ja polttamista niin kotona kuin vieraissakin. Suurin hauta, Linnan ja Keträn talojen yhteinen Löttölän hauta antoi tervaa 90 tynnyrillistä.
Kun terva oli poltettu ja tynnyrien tapit kiinni, alkoi palakkuu eli yksi tynnyri kerrallaan ajettiin rantaan. Tehtiin aisat ja sidottiin ne vitsaksilla keskeltä kiinni. Palakkuulaudat tehtiin pystyoksaisesta kuusesta justiin sopivaksi tynnyrin pään uurteeseen. Tapit olivat akselina ja tynnyri pyöri kuin kärryt konsanaan.
” Meiltä Keträstä tuli rantotie tähän Mustaanniemeen, ja tässä tynnyrit lastattiin veneeseen. Minun aikana meillä on ollut kaksi tervavenettä. Ensimmäinen tehtiin Pölhölässä ja toisen teki Kuuselan Janne, kuuluisa kirvesmies ja veneentekijä. Yleensä tervaveneeseen lastattiin 21 tynnyriä, se oli vakituinen, oikea tervalasti, mutta oli myös isompia, 24 tynnyrin vetoisia veneitä.”
Tervansoutajat viilettivät Kiantajärveä, matkalta liittyi mukaan muita tervansoutajia, ja jos oli myötäinen tuuli, he nostivat purjeet. Jaappaanniemen käymätalossa he pitivät eväänsyöntitauon ja seuraava levähdyspaikka oli Ämmänsaaressa Jalonkosken niskalla, sillä siinä joutui usein jonottamaan. Hurjaa koskea eivät useimmat kokeneetkaan laskijat uskaltaneet laskea.
”Ammattilaskija, vanha Lasku-Juntta, iso ja vankka mies vei tervaveneet Jalonkoskea alas ja vielä Aittokoskenkin alle asti. Siitä lähettiin virtoja myöten omin päisä lököttelemään. Seitenoikean laskija oli Matti Oikarinen Väärälästä, ja Kerälän virrat laski Mulari, jos ei ite uskallettu, mutta meillähän oli jätkänä Mannis-Jussi, niin laskettiin ite.”
Kun Kajaaniin oli jo tullut rautatie, ei Jaakon ja Annin tarvinnut soutaa Ouluun asti, vaan Paltamossa oli Kiehimän tervasatama. Sinne lasti purettiin ja saatiin rahat taskuun.
Satamassa oli melkein aina matkalaisia, jotka odottivat kyytiä. Tällä kertaa siellä oli rintamalta palaavia poikia. Oli isoveli Matti ja Kiekin Jooseppi Seppänen, oli myös Riitta-siskon sulhanen, Antti Moilanen Kiannan Jäniskannasta.
Annin silmät kostuivat, vaikka hän oli kuullut suruviestin jo kuukausia aikaisemmin. Hänen sulhasensa, Saunaniemen Janne ei palannut.
”Siinä se olikin poijat työpaikka, kun kotiin lähettiin, kun niitä koskia pitkin vetää jutistettiin vene takaisin. Kun tänä päivänä kahtoo Ämmänsaaressa niitä entisiä kosken rantoja, niin ne on vieläkin niin kuin kaupungin kivetyt kadut. Möljäksi niitä sanottiin, niitä pitkin käveltiin, kun venettä vetää rutistettiin. Yleensä, jos kolmestaan tultiin, oli vetäjät ja rompsimies, joka sauvoimella työnsi venettä irti rannasta. Sehän olisi muuten virta ahistanut veneen rantaan. Se oli kova homma, van sillä kertaa sotapoijat oli mukana. Oli paljon vetäjiä niin, että laulellen tultiin”
”Tavaraa me ei paljon tervarahoilla ostettu kaupungista, kun täältä kirkolta sai lähempää, niin ei ruvettu sieltä asti kiskomaan. Ne oli rahtimiehet erittäin, jotka kuletti tavaraa. Vanha sananparsi sanoo, että velassa kuin tervansoutaja, van ei se meillä ihan niin käynyt, että olisi konkurssiin jouvuttu, vaikka olihan se raha tiukalla, niin kun lie nykysinkin.”
”Kaupassa käytiin Suomussalmen kirkolla ja ostettiin mitä kotoa oli tilattu. Siellä oli Maakunta ja Osuuskauppa, Heikkisen kauppa ja Lassila, nehän ne on niitä vanhoja kauppoja, mitä minä muistan. Tulihan se sitten kyläkauppa Kiannallekin, Junnulan Ruupe.”
Kesällä 1919 tervahauta poltettiin lähempänä Akonlahtea, joten tervavene soudettiin Akkoon ja lastattiin siellä. Soudulla oli perämiehenä Mannis-Jussin veli, Matti, joka myös laski kaikki kosket, paitsi Jalonkosken ja Aiton.
Maailman tervakauppa alkoi hiipua 1920-luvulla. Tervaa poltettiin silloin tällöin pienempiä määriä omiksi tarpeiksi ja lähialueelle myytäväksi. Myös kirkonkylän kauppiaat ostivat jonkun verran tervaa.
1920-luvun puolivälissä Jaakko vei tervaa kirkonkylälle ja osti saduilla rahoilla kihlat. Kotiin tultuaan hän pani parhaat päällensä ja lähti kävelemään Salovaaraa kohti. Kun Salovaaran isäntä näki, että Jaakko tulee, hän kävi avaamassa ulko-oven apposen auki. Näin hän viestitti Jaakolle, että nyt on tulossa erityisen mieluisa vävykokelas.
Juhannushäitä juhlittiin vuonna 1927, kun Keträn Jaakko Tolonen ja Salovaaran Elsa Juntunen vihittiin.
Jaakon ja Elsan poika, Arvo kertoi, että viimeinen tervahauta poltettiin vuonna 1937, kun metsään oli jäänyt kolopuita, jotka ”liian tervaisina” eivät kelvanneet metsäyhtiölle. haudan polttajina olivat Jaakko sekä Korpi-Lassi eli Lauri Heikkinen Korpelasta.
Pappilassa Karhulanvaaralla Kirjoittanut Marita Strand Jaakko Tolosen muistelelun perusteella 1971.
”Minä vein pari kertaa voita papille ja sain kahvet, sehän se oli mukava juttu. Papinverot maksettiin voina. Kyllähän rahakin kelpasi, mutta kun oli karjaa, niin vietiin voita lehmäluvun mukaan.”
” Pappilan piiat vastaanottivat voin ja itse rovasti Calamnius piti kirjaa. Oli kaksi astiaa, ritteliä (Dritteli = 51,5 kg), joihin voi pantiin. Jos toi hyvän voin, se pantiin rovastin ritteliin, ja mikä oli huonompaa voita, se pantiin kaupan ritteliin. Semmonen se oli vanhan ajan kirkollisvero”
Pappila oli tullut Jaakolle tutuksi jo silloin, kun hän oli siellä rippikoulussa n. vuonna 1915. Hän kertoi, että pappilassa oli kaksi pirttiä, joista toisessa pidettiin kiristinopin tunnit ja siellä pitkän matkan takaa tulleet myös yöpyivät, pappilasta sai myös ruuan.
Oli kiertokoulu, kinkerit ja rippikoulu. Kaikissa luettiin raamatunhistoriaa ja katekismusta, sillä muita kirjoja ei syrjäseuduilla ollut. Viimeistään rippikoulussa piti oppia lukemaan niin hyvin, että sai selvää katekismuksen teksteistä ja pystyi opettelemaan ulkoa uskontunnustuksen, ”isämeidän” ja kymmenen käskyä selityksineen.
”Minä kyllä viihyin rippikoulussa, kun olin hyvälukunen ja sain sen tähen olla välillä pois oppitunneilta ja tehä pappilan töitä. Sain niistä vähän palakkaahi.”
”Meijät eroteltiin hyvälukusiin ja huonolukusiin ja hyvälukuset pantiin etupenkkiin. Van siinä minä olin kusessa, peeveli, kun Auralan Hannes oli vieressä ja toisella puolen muuan toinen, ja ne ei osannu niin hyvin, kun minä, ja minun piti myötään niitä varkaen neuvoa.”
”Minulla oli hyvä ylleistieto kaikesta moalimasta, että opettajat eppäeli, että minä oon käyny kansakoulua. Kiertokouluahan minä kävin ja senkin kesken jätin, mutta kun Matti-veli kävi kansakoulua ja nuotalla ollessa ääneen luki niitä kirjoja, niin siitähän minä opin, kun minulla on hyvä muisti.”
Oppituntien jälkeen kaikki koululaiset, jotka asuivat pappilassa, osallistuivat talon töihin. Jaakko koulutovereineen istutti pappilan tien varteen lehtikuusiaidan, joka yli sadassa vuodessa kasvoi isoksi ja tuuheaksi ja on nyt hiljattain kaadettu pois.
Konfirmaatiolla oli vanhaan aikaan paljon suurempi merkitys, kuin nykyisin. Sitä pidettiin siirtymisenä lapsuudesta aikuisuuteen. Rippikoulun käyneitä pidettiin aikuisempina, heillä oli lähes aikuisen vastuut ja vapaudet. He saivat solmia seurustelusuhteita ja työsuhteita, ja töihin monet lähtivätkin rippikoulun jälkeen. Useimmat lähtivät piikomaan tai rengin töihin, ainakin muutamiksi vuosiksi, kunnes perustivat perheen ja laittoivat oman kodin tai jäivät viljelemään kotitilaa.
Hiihtokilpailut 1930–40-luvuilla Kirjoittanut Toivo Tolonen (1926–2002)
Kiannanniemelle perustettiin ennen sotia urheiluseura Kiannan Yritys. Se järjesti urheilukilpailuja niin kesällä kuin talvellakin. Minä pidin hiihtokilpailuista ja voitin monet kerrat. Hiihdin myös pitäjän kilpailuissa Kiannan Yrityksen nimissä ja voitinkin joskus. Palkintoina oli yleensä lusikoita. Suurimman lusikan sain 30 kilometrin hiihdosta.
Välirauhan aikana oli Kiannanniemellä sarjahiihdot, joihin osallistuin 14–16 –vuotiaiden sarjassa. Olin 14-vuotias ja tulin toiseksi, ja Metsälän Heino Juntunen voitti. Hän oli naapurin poika ja paras kaverini. Palkinnoksi saamani tinatuoppi on vieläkin tallessa.
Pääsiäisen aikaan vuonna 1948 pidettiin Kuusamon Teerirannalla kaksipäiväiset hiihtokilpailut. Keträvaaralta lähdimme kisoihin hiihtämällä ensin 15 kilometriä 5-tien laitaan Juntusrannan tienhaaraan. Siitä nousimme postiautoon, jossa tapasimme kiannanniemeläiset saman seuran jäsenet. He olivat tulleet autoon Ensilästä, Kiannaniemen tienhaarasta. Murtovaarassa jäimme pois kyydistä ja 20 kilometrin hiihto Teerirannalle alkoi. Oli huhtikuu, ja Särkkälän kortteeritaloa lähestyessämme keli alkoi parantua, kun sää pakastui. Särkkäläiset olivat minulle sukua.
Seuraavana aamuna, lauantaina oli 15 kilometrin hiihto ja suvikeli. En muista voittajia, mutta minun hiihtoni epäonnistui. Suksieni Voitto-merkkiset siteet irtoilivat kengistä, ja niitä piti koko ajan olla panemassa kiinni. Ikävä tapaus, mutta tulipa muuta ajateltavaa, kun eräs isäntä kutsui minut kahville. Sanoi olevansa Tolosten sukua. Tiesinhän minä, että Teerirannan Turuset olivat serkkujani, sillä ukkini Kalle Tolosen nuorin sisko, Anna oli tullut tänne Juho Turusen emännäksi.
Sunnuntaina oli viestinhiihdot ja maanantaina alkoi kotimatka. Yöllä oli pakastanut kunnolla ja hankikeli oli hyvä. Niinpä osa meistä päätti lähteä hiihtämällä tiettömien selkosten yli kotiin. En muista koko porukkaa, mutta mukana oli ainakin pirttikoulumme opettaja Betty Räsänen, Metsälän Leo Juntunen, Kauko Moilanen ja kolme tai neljä muuta.
Ensin hiihdimme 10–12 kilometriä Hossan taloon, jossa oli uuni sopivasti hiilillä. Saimme luvan paahtaa sukset, ja se olikin helppo homma, sillä uuni oli niin suuri, että koko suksi sopi sinne kerralla niin, että terva vain kiehui ja kihosi.
Hossasta otimme suunnan Saarikylälle, jonne oli 35 kilometrin taival selkosen halki. Siellä levähdimme, söimme ja joimme ja jatkoimme kotiin Keträvaaralle vielä 15 kilometriä. Matkaa tuli sille päivälle viestinhiihdon lisäksi noin 60 kilometriä. Hankikeli oli hyvä, kevättalvella riitti valoa pitkälle iltaan, ja me olimme tottuneita hiihtäjiä, kun tiettömän taipaleen takana olimme koko ikämme asuneet.
Pyhä- ja kierokoulua Keträssä Kirjoittanut Anneli Tolonen Jaakko Tolosen muistelun perusteella
Kalle-isä piti pyhäkoulua Keträn pirtissä joka toinen sunnuntai. Ensimmäisellä tunnilla veisattiin virsiä ja opeteltiin mitä asiaan kuului pyhäkoulussa opetella. Toisella tunnilla isä opetti lukemaan, kirjoittamaan ja tekemään numeroita, ja sehän oli niin kuin tavallista koulua. Monet sen aikaiset ihmiset oppivat siinä koulussa lukemaan.
Äiti ja isä opettivat minua lukemaan iltasella, kun talon työt oli tehty. Äiti välillä tuskastui, ettei tuosta tule mitään, kun tuo poika ei lukemisesta välitä. Vain sitten kun minä opin, niin alkoi ihan toinen aika. Olisin myötään lukenut
Kiertokoulukin pyöri kylillä minun lapsuudessani, enkä minä muuta koulua ole käynytkään. Se kesti kolme viikkoa talvessa, pirtissä istuttiin pitkän pöydän ympärillä. Opettajista muistan parhaiten Lassilan. Sitten oli myös Jolma, etevä opettaja, jonka koulussa Tuomas-velikin oli, eikä hänkään käynyt muuta koulua kuin kiertokoulun. Ja varmasti osaa lukea ja laskea.
Opetus oli siihen aikaan kuivaa nykyiseen verrattuna. Se oli hyvä kun opetettiin lukemaan ja kirjoittamaan. Luettiin Virsikirjaa, Raamatunhistoriaa ja Katekismusta, muuta ei, ja se oli aika kuivaa oppimista. Laskutaitoa ne opetti liian vähän ensi alkuun, ei oikeastaan muuta kuin numeroita. Jos joku osasi laskea niin sai laskea, vaan jos ei osannut, niin ei opetettu. Myöhemmin sekin vähän parani. Aamulla koulu alkoi rukouksella, sitten oli virrenveisuu ja siitä alkoi luenta ja kirjoitus. Oli siinä sitten koelaulut ja kaikki kuulustelut, nelonen oli paras numero, ja sen minä useinkin sain. Ylemmäs ei päässyt, vaikka olisi pappi ollut.
Ranttua se oli siihen aikaan. Ei saanut olla semmoinen koltiainen kuin nykyisin. Lassila sukellutti pöydän alle, jos pikkupahan teki, ja sanoi toisille oppilaille:
– Sitä saatte potkia sylykeä!
Jos teki opettajan mielestä ison pahan, niin piti seistä yhdellä jalalla tuolla uunin loukossa halko olalla tuntikausia, hirveä kurihan se oli.
Minäpä jouduin kerran seisomaan pahantekoa. Kiekin Lauria neuvoin, kun se oli huonompi lukemaan kuin minä. Opettaja havahti sen ja se pahakurki pani minut seisomaan. Ja tiijätkö mitä? Minä seisoin urakkani, vaan sitten minä löin lakin päähäni ja lähin, enkä sen enempi mennyt kiertokouluun. Se loppui siihen, minua ei seisoteta, jos minä toista neuvon. Kolme päivää oli sitä koulujaksoa jäljellä, vaan minulle kävi niin pahasti mieleen, että en enää lähtenyt kouluun, vaikka olisivat nylkeneet.
Se kiertokoulunopettaja Paavo Lassila oli myös maallikkopuhuja, kuuluisa mies. Opettajana hän toimi täällä Kiannalla ja Piispajärvellä ja Selkoskylällä. Isoja alueita opettajalle. Veisuumiehenä hän oli ihan erikoinen. Sillä oli ääni niin kuin nykyään oikein koulutettu ääni, se vapisi ja oikein aaltosi se ääni, hyvä oli veisaamaan. Missä lie oppinut en tiijä sen koulunkäynneistä. Seuroissa se piti puheita ja laulatti ja tuli pappien kanssa hyvin toimeen.
Pirttikoulu Kirjoittanut Anneli Tolonen
Kun Kainuun piirin kansakouluntarkastaja tarjosi Linnan supistetun koulun opettajanvirkaa, hän ei maalannut olosuhteita lainkaan kullanhohtoisiksi:
– Koulu on järven takana, sinne ei ole tietä, järven voi ylittää veneellä tai lossilla, koulu toimii vuokrahuoneissa eikä siellä ole sähköjä.
Jokainen kohta erikseen pani miettimään, ja lopputulos oli: mielenkiintoista. Kyllä siellä vuoden pari voi käydä kokemuksia hankkimassa ja pääseehän sieltä sitten pois. Alkoi monivaiheinen matka Haminasta Suomussalmelle Keträn pirttikouluun elokuun alussa vuonna 1953.
Supistettu koulu alkoi 10.8. Minulla oli aikaa tutkia koulun arkistoja ja totesin, että Linnan koulu oli toiminut 7 vuotta. Martti Manner, Betty Räsänen ja Raili Hämäläinen olivat olleet kukin yhden vuoden opettajina, sitten Anja Falck ja Maija Juntunen, molemmat kaksi vuotta. Siis vuoden pari niin kuin minäkin aioin olla ja sitten lähtisin opiskelemaan, niin kuin hekin lähtivät. Opettajista oli kova pula, vaikka heitä houkuteltiin Lapin, Kainuun ja Pohjois-Karjalan piireihin maksamalla 45% syrjäseutulisää päteville ja niille, jotka sitoutuivat menemään poikkeukselliseen opettajanvalmistukseen, joka kesti vain kahden kesäkurssin lisäksi yhden lukuvuoden. Normaali opiskelu vei kaksi vuotta opettajakorkeakoulussa tai seminaarissa neljä vuotta.
Linnan koulun luokka oli vuosisatainen, tummaseinäinen pirtti, alunperin savupirtti, nyt siinä oli Portinvaaran vuolukivestä tehty valtavan suuri uuni, jossa poltettiin metrihalkoja. Talvisodan aikana pirtti oli ollut neuvostosotilaiden kenttäsairaalana. Tilaa riitti 10×10 metrin pirtissä monenlaisiin tarpeisiin. Nyt se oli supistettu kansakoulu. Alakoululaiset tulivat elokuussa kouluun ja istuivat vähän liian suurissa pulpeteissa, jotka oli tuotu käytöstä poistettuina Suomussalmen kunnallisesta keskikoulusta. Ne olivat kahden istuttavia, ja yhden kannen alapuolella luki: ” Wenn alle schlafen und einer spricht, das nennt man Unterricht.” (Kun kaikki nukkuvat ja yksi puhuu, se on opetusta.) Toivoin kuitenkin, että lapset pysyisivät virkeinä, vaikka monet joutuivat kävelemään ja talvella hiihtämään pitkiäkin matkoja, jopa seitsemän kilometriä kouluun ja saman takaisin.
Alakouluun ilmestyi 13 oppilasta helteisenä laurinpäivänä. Heidän kanssaan teimme koulutöitä muutamia viikkoja, opettelimme lukemaan, kirjoittamaan, laskemaan ja kaikkea muutakin, mikä opetusohjelmaan kuului. Ympäristöopin tunneilla olimme ulkona tutkimassa luontoa, samoin liikuntatunneilla. Oppimisen piti olla tiivistä, sillä syksyn oppijakson jälkeen alakoululaiset tulivat kouluun seuraavan kerran toukokuun alussa, ja tavoitteet olivat lähes yhtä korkealla kuin muissakin kouluissa.
Syyspäivien lyhetessä alkoi yläkoulu, ja samalla alettiin sytytellä lamppuja. Vanhat Hasagit ja Tilleyt huollettiin, ja johtokunnan taloudenhoitaja Matti Tolonen haki Kiannanniemen Maakunnasta tynnyrin valopetrolia samalla kun toi keittolaan tarvittavat ostokset. Kyllähän lyhty pirtin katossa kirkkaasti valaisi, mutta usein se alkoi himmentyä ja lupsuttaa. Kynttilöitäkin tarvittiin.
Yläkoululaiset olivat reippaita ja iloisia. Neljäs- ja viidesluokkalaisia opetettiin yhtenä ryhmänä, samoin kuudes- ja seitsemäsluokkalaisia. Kun opetin toista ryhmää, toinen ryhmä teki hiljaista työtä. Monessa aineessa koko luokka oli yhtenä äänekkäänä ryhmänä. Välitunneilla pelasimme linnapalloa tai potkimme jalkapalloa viereisellä sänkipellolla. Vinkkiäkin oli hauska leikkiä, kun maalaistalon ulkorakennuksissa oli hyviä piiloja. Liikuntatunneilla hyppäsimme korkeutta metsän reunassa sahajauhokasaan ja juoksimme kilpaa heinäpellolla. Pirtissä oli riittävästi tilaa voimistella. Naurisahossa laskimme mäkeä ja hiihdossa pärjäsimme jopa piirin kisoissa. Käsityötunneilla tytöt ompelivat uudella Husqvarna-ompelukoneella tai neuloivat sukkaa ja lapasta. Poikien höyläpenkit ja komea työkalukaappi olivat pirtin ovipuolessa. Molemmat ryhmät tekivät töitä yhtä aikaa samassa pirtissä, ja kuuluipa kotoinen työn ääni ulos asti.
Ikivanha pitkä pirtin pöytä ansaitsisi oma lukunsa, niin paljon se oli nähnyt. Sen ympärillä tämäkin nuori sukupolvi aterioi hyvällä ruokahalulla niukanlaisen kouluateriansa. Ruokalista oli joka viikko sama: lihakeitto, puuro, marjapuuro, hernekeitto, kastike-perunat ja velli. Voileivät ja maitopullon jokainen kaivoi omasta repustaan. Keittolanhoitajia ehti olla kolme, ensin Elsa Tolonen, sitten Tyyne Tolonen ja Irmeli Juntunen. Heidän työhönsä kuului myös siivous ja suuren pirtinuunin lämmitys.
Koulun johtokunnan puheenjohtajana oli koko Linnan koulun olemassaolon ajan 1946 – 1959 J.H.Juntunen, sihteerinä kulloinkin virassa ollut opettaja ja jäseninä koulupiirin isäntiä. Kokouksissa käsittelimme opetussuunnitelmat, talousarviot vuosikertomukset, vaateavustusten jakamiset ym. Lisäksi oli v. 1950 käsitelty koulun rakennustontin osto. Keträn tilasta, tienhaaran vierestä kunta ostikin n. 2 hehtaaria maata. Kauppahinta oli 31000 mk. Koulu oli suunniteltu rakennettavaksi samaan aikaan ja samoilla piirustuksilla kuin Kuurtolan koulu, mutta osa koulupiiriläisistä halusikin rakentaa koulun eri paikkaan. Valitukset ja uudet suunnitelmat viivästyttivät rakennustöitä, kunnes oppilastilastojen mukaan koulua ei enää kannattanut lainkaan rakentaa.
Äitienpäiväjuhlat ja joulujuhlat olivat tärkeitä tapahtumia. Jokaisesta talosta tuli juhliin oppilaiden vanhempien lisäksi kaikki muutkin koulupiiriläiset. Ennen juhlia suursiivosimme pirtin, pesimme seinät, ikkunat ja lattian, puhtaat verhot panimme ikkunoihin ja sitten koristelimme pirtin. Kunnalta ei herunut määrärahoja juhlia varten, mutta keräsimme taloista leipomistarvikkeita ja tarjosimme äitienpäivillä kaikille kahvit, pullaa, kakkua ja pikkuleipää. Joskus joulujuhlassa oli tarjolla joulupuuro, mutta ei joka vuosi. Monet antoivat joululahjansa omalle perheelleen koulun joulujuhlassa, koska se tuntui enemmän joululle kuin kotona hiljaisuudessa vietetyt joulupäivät.
Suuri menetys, Linnan koulun lakkauttaminen oli edessä v. 1959, jolloin Suomussalmen kunnasta lakkautettiin ja liitettiin lähimpään koulupiiriin kaikki muutkin supistetut pirttikoulut. Keträn pirtti jäi tyhjäksi, koulun irtaimisto siirrettiin Kiannan koululle, samoin opettajan virka. Väinö Soininen oli ensimmäinen koulukuski, hän vei lapset autolla maanantaiaamuisin Kiannan koulun asuntolaan ja toi heidät lauantaina iltapäivällä kotiin. Samalla loppuivat koulupiiriläisten yhteiset juhlat ja muut kokoontumiset Keträn pirtissä.
Kun eläkeikä alkoi, totesin, että ne pari vuotta, jotka olin aikonut viettää Keträssä, olivatkin muuttuneet elämäntyöksi. Keträstä oli tullut minun kotini.